Suomen työlainsäädäntö sai alkunsa 1800-luvun lopulla teollistumisen myötä, varsinaista työlainsäädäntöä ei silloin kuitenkaan vielä ollut vaan kyseessä oli työntekijöiden luokan syntyminen, joka johti työoikeuden syntymiseen. Ennen työlainsäädännön syntymistä oli ammattientarkastus lainsäädäntöä, tapaturmasuojelua ja palkollislainsäädäntöä. Patriakkalismi oli olemassa eli patruunat loivat teollisuusyhdyskuntia, missä huolehdittiin työntekijöistä kehdosta hautaan asti. (Koskinen, 2019) Työväen järjestäytyminen ja orastavat neuvottelut työntekijöiden ja työnantajien järjestöjen välillä keskeytyivät Suomen itsenäistymisen aikaan vuonna 1917. Tämän jälkeen vuonna 1940 työntekijöiden ja työnantajien järjestöjen kireät suhteen lientyivät ja työmarkkinajärjestöt tunnustivat toisensa neuvotteluosapuoliksi. Jäsenmäärät alkoivat kasvaa ja järjestelmät kehittyä työmarkkinajärjestöissä sekä 1960-luvun lopulta lähtien kolmikantainen yhteistoiminnan suunta on muotoutunut ja työmarkkinajärjestelmästä on tullut tärkeä kansallinen instituutio. Nykyisin lähes kaikki työelämään liittyvä työ- ja sosiaalipoliittinen lainsäädäntö valmistellaan hallituksen, työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen yhteistyönä kolmikantaisesti. (TEM, 2015) Työlainsäädäntö on säädetty asiallisesti 1920 luvulla huolimatta kaikesta muusta tapahtuneesta kuten kansalaissodasta, työlainsäädäntö on säädetty hyvinkin rauhan omaisissa merkeissä taustalla käytävistä asioista huolimatta. Työlainsäädännön valmistelua oli tehty jo pitkään ja valmistelua tekivät valistuneet yksilöt pienissä ryhmissä. (Koskinen, 2019)

Työlainsäädäntöön sisältyviä lakeja on säädetty seuraavasti. Suomen itsenäistymisen aika oli muotoutumisvaihe työoikeudelliselle järjestelmälle. Vuonna 1917 kahdeksan tunnin työaikalaki. (Koskinen, n.d.) Vuonna 1922 työsopimuslaki, jolla pyrittiin parantamaan työntekijän asemaa sekä turvattiin yksi vapaapäivä viikkoon sekä vuosiloman pituus 4-7 päivään. (Haapala & Olkkonen) Vuonna 1923 työehtosopimuslaki ja vuonna 1924 laki joukkotyöriitojen sovittelusta.  Vuonna 1946 säädettiin työehtosopimuslain uudistuslaki työtuomioistuimesta, sillä valtakunnalliset järjestöt tulivat mukaan, joten lain tuli vastata tätä. Ennen työehtosopimuslain uudistamista ei juurikaan ollut työehtosopimuksia vaan käytössä oli ollut palkkasäännöstely. (Koskinen 2019) Hyvinvointivaltion rakennus alkoi 1950 ja 1960 luvuilla, jolloin palvelussuhteiden ympäristöön kohdistuvia lakeja säädettiin, kuten vuonna 1958 työturvallisuuslaki, vuonna 1960 työttömyysvakuutuslaki, vuonna 1965 siirtyminen 40 tunnin työviikkoon, vuonna 1966 irtisanomissuojasopimus ja valtion eläkelaki sekä vuonna 1967 lomapalkkasopimus ja uusi ammattitautilaki. (Koskinen n.d.) 

Tulopolitiikan aikaan 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoleen väliin oli palvelussuhteiden kannalta hyvää aikaa, tällöin tehtiin merkittäviä parannuksia. Ajanjaksoon mahtuu mm. työsopimuslainuudistus, UKK-sopimus eli sopimus työmarkkina- ja talouspoliittisesta kokonaisratkaisusta sekä työterveyshuoltolaki. Tämän jälkeen 2000-luvulle asti tehtiin lainsäädäntöön yksittäisiä parannuksia sekä ajantasaisempia säännöksiä huomioiden kansainvälistyminen ja ulkomainen työvoima. (Koskinen n.d.)

Merkittäviä uudistuksia tehtiin 2000-luvun alussa, jolloin perusoikeudet alkoivat korostua, kuten tasa-arvo, yksityisyydensuoja, yhdenvertaisuus ja tasapuolinen kohtelu. Lakien osalta tapahtui uudistuksia, kuten vuonna 2001 uusi työsopimuslaki, 2002 työturvallisuuslain uudistus ja  2004 vuonna työeläkeuudistus. Vuodesta 2015 eteenpäin uudistuksia vain vähän, työntekijän aseman heikennyksiä sekä työllistämiskynnyksen madaltamista. (Koskinen n.d.)

Kuten kaikkia markkinoita myös työmarkkinoita voidaan tarkastella kysynnän ja tarjonnan mukaan. Työmarkkinoilla tarjotaan työtä ja työnantajat kysyvät työtä, työmarkkinoilla työvoimapanokselle eli tehdylle työlle määräytyy hinta eli palkka. Työmarkkinoiden toimijoiden eli työntekijöiden ja työnantajien katsotaan olevan päätöksissään rationaalisia ja johdonmukaisia, mikä tarkoittaa toimijoiden pyrkivän mahdollisimman suureen hyötyyn. (Tilastokeskus, n.d.)

Työmarkkinoiden neuvottelutoiminta Suomessa rakentuu Kansainvälisen työjärjestön ILO:n periaatteille eli etujärjestöt harjoittavat keskinäistä sopimustoimintaa ja edunvalvontaa myös maan hallituksen ja virkamieskunnan suuntaan sekä valmistellessa lakeja että yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa kehittämisessä. Kolmikantainen työ on järjestelmän perusta, yhteistyötä ja neuvotteluja tapahtuu työnantajajärjestöjen, ammattiyhdistysliikkeen ja maan hallituksen välillä. Työmarkkinajärjestelmä Suomessa perustuu sopimiseen ja sovittelemiseen. Tyypillistä Suomalaiselle työmarkkinajärjestelmälle on korkea järjestäytymisaste. Palkansaajista yli 70% kuuluu ammattiliittoon, jotka puolestaan ovat järjestäytyneet kolmeen eri palkansaajakeskusjärjestöön (Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK, Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ja Korkeakoulutettujen työmarkkinajärjestö Akava). Työnantajista suurin osa kuuluu oman alansa työnantajaliittoon, jotka kuuluvat neljään eri keskusjärjestöön (Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Kuntatyönantajat KT, Valtion työmarkkinalaitos VTML ja Kirkon työmarkkinalaitos KiT). (Akava, 2019)

Työnantajien ja palkansaajien keskusjärjestöt Suomessa tekevät keskitettyjä tuloratkaisuja sekä yleisiä keskusjärjestösopimuksia. Tulosopimuksen syntyessä keskusjärjestötasolla, jossa maan hallitus on ollut mukana, kutsutaan sitä tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi. (Akava, 2019) Työmarkkinajärjestöjen keskenään tekemä keskitetty työmarkkinaratkaisu on sopimus, jossa sovitaan palkoista ja muista työehdoista. Tämän rajoissa työnantajajärjestöt ja ammattiliitot käyvät työehtosopimusneuvottelut. Tupo eli tulopoliittinen kokonaisratkaisu on kolmikannan sopimus työmarkkinoita koskevista ratkaisuista, kuten palkoista, työehdoista sekä talouden ja tulonjakoon vaikuttavista toimenpiteistä sopiminen. Myös näiden rajoissa tulee solmia työehtosopimukset. (Nyman, 2016)

Työ- ja virkaehtosopimukset ovat ammattiliittojen ja työnantajaliittojen tekemiä. Työehtosopimuksia noudattamaan ovat sitoutuneet työnantajaliittoihin järjestäytyneet työnantajat. Tämän lisäksi järjestäytymättömiä työnantajia voi velvoittaa niin sanotut yleissitovat työehtosopimukset. (Akava, 2019)

Liittokohtainen työmarkkinaratkaisu on ammattiliittojen ja työnantajaliittojen välinen neuvottelun tulos palkoista ja muista työehdoista ilman ohjenuorana olevaa keskitettyä ratkaisua (Nyman, 2016). Paikalliset sopimukset syntyvät työpaikoilla työntekijöiden edustajien ja työnantajien toimesta, kun puolestaan työsopimus on työntekijän ja työnantajan välinen sopimus (Akava, 2019).

Lähteet:

Akava. (2019). Tietoa työstä / Työmarkkinajärjestelmä. Haettu 6.4.2021 osoitteesta https://akava.fi/tietoa-tyosta/tyomarkkinajarjestelma/

Haapala, P. & Olkkonen, T. (n.d.) Historiakone, multimedia Suomen historiasta. Haettu 21.3.2021 osoitteesta https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?vuosi=1922&teema=2&sivu=2756

Koskinen, S. (2019). Professors Studio: työoikeuden professori Seppo Koskinen. Turun yliopisto. Haettu 21.3.2021 osoitteesta https://youtu.be/czgep_iCCk0

Koskinen, S. (n.d.) Suomi sata vuotta: historian rakenteiden hahmottelua. Haettu 21.3.2021 osoitteesta https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/JulkaisuMetatieto/Documents/EDK-2017-AK-155871.pdf

Nyman, L. (2016). Elinkeinoelämän keskusliitto: Mitä ovat keskitetty työmarkkinaratkaisu, tulopoliittinen kokonaisratkaisu ja liittokohtainen työmarkkinaratkaisu? Haettu 6.4.2021 osoitteesta https://ek.fi/ajankohtaista/blogit/mita-ovat-keskitetty-tyomarkkinaratkaisu-tulopoliittinen-kokonaisratkaisu-ja-liittokohtainen-tyomarkkinaratkaisu/

Tilastokeskus. (n.d.) Tilastokoulu / Mitä työmarkkinat ovat? Haettu 6.4.2021 osoitteesta https://tilastokoulu.stat.fi/verkkokoulu_v2.xql?page_type=sisalto&course_id=tkoulu_tmt&lesson_id=1&subject_id=1

TEM. (2015). Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet. Työ- ja elinkeinoministeriö. Haettu 17.3.2021 osoitteesta https://tem.fi/documents/1410877/2918774/Suomen+työlainsäädäntö+ja+työelämän+suhteet